Säännöllisesti kuvittelen, että koskan olen "taiteellisella alalla" voin loppuelämäni mennä töihin kumihousuissa, prätkäbootseissa ja mummon risassa villapaidassa. Vaan urpo luulin väärin. Tällä hetkellä freelancer -tilanteeni vaatii jatkuvasti täysin tuntemattomien, kaupan ja markkinoinnin alalla pyörivien ihmisten tapaamista sekä ties mitä esittäytymässä ramppaamista. Kumihousut ei kuulemma oikein toimi Isojen Kulttuurirahastojen kanssa.
Mä en osaa pukeutua juhliin enkä konservatiivisesti. Vedän aina yli, kun pelkään, että kaikille paljastuu, että olenkin oikeasti rönttöapina. Mun työhaastattelulookista tulee aina surullisesti mieleen Elisabeth Rehn goes drag. Näyttää pahalta.
Viime viikolla meinasin lähteä ostamaan semi-konservatiivista, mutta samalla vähemmän Thatchermäistä vaatetta. Jotain, mikä olisi tarpeeksi tylsää ja neutraalia, muttei nyt ihan naamiaisasu sentään. Lisävaatimuksena on vielä pitkät hihat, mulla kun näitä peiteltäviä tatuointeja riittää. Tein jopa ihan mindmappia, jotain tämänhenkistä kävi mielessä:
Monen tunnin kiertämisen jälkeen alkoi nousta tippa linssiin. Kaupassa teki mieli vain kaikkea nahkasta ja niittistä. Kaikessa muussa näytin muumimammalta.
Lopulta Helsinki10iin. Siellä rakastuin sitten luonnollisesti päätäpahkaa. Eipä tullut kivaa työasua, tuli Horacen nyrkinkokoinen pääkallorintaneula. Taas yksi eeppinen virhe. Muttamuttakun se on ihana. Se ei mahdu takkini alle mekon rinnuksessa ja sillä takuulla säikyttää kulttuuritantat hengiltä, mutta.. ihana?
Mä en sitten vaan osaa.
Miksi niin monta Helmut Langin mekkoa kuvassa? Koska keskimmäinen on nyt minun, minun, minun. Mekko on opetus siitä, että jos joskus onnistuu löytämään vaatteen, joka todella istuu, se kannattaa ostaa ja kärsiä sitten nälkää loppukuusta. Kokeilin tätä Beamissa viime kesänä ja kun viimein päätin ottaa ja sijoittaa, joku muu oli saanut saman idean ja vienyt mekkoni. Puolen vuoden metsästyksen jälkeen mekko odottaa mua postissa, eläköön nettibutiikkien alennusmyynnit.
